Miksi eriarvoisuuskeskustelussa juututaan poteroihin

Screen Shot 2017-11-05 at 21.27.37

Vasemmistonuoret järjestivät tänään ”safarin” Espoon Westendiin ja muille asuinalueille, joilla asuu keskimäärin erityisen varakasta väestöä. Tempaus herätti paljon keskustelua, ja siitä uutisoi näyttävästi esimerkiksi Helsingin Sanomat.

Ymmärtääkseni tapahtuman perimmäinen tarkoitus oli herättää keskustelua yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Kannatan tätä tavoitetta vilpittömästi. On erittäin tärkeää, että käydään keskustelua etuoikeuksista ja siitä, että vauraus keskittyy harvojen haltuun. Toivon itse, että tältä osin kehitys pystytään kääntämään kohti tasaisempaa tulonjakoa.

Konseptin provokatiivisuus oli myös omiaan tuomaan sille näkyvyyttä, ja tätä järjestäjät tietysti toivoivatkin. Kuten ”safariopas” Veikka Lahtinen (jonka erinomaista blogia voin lämpimästi suositella) Facebook-statuksessaan totesi, näyttävää juttua hesariin ei olisi ilman räväkkää lähestymistapaa syntynyt.

Silti havaitsin, että jokin tempauksessa närästää.

Leimakirves heilahtaa

Helsingin Sanomien otsikointi tiivistää hyvin tempauksen ongelman: ”Vasemmistonuoret järjestävät safarin Espoon Westendiin ja muille vastaaville alueille katsomaan rikkaita eli ’toisten ahkeruudesta hyötyviä vapaamatkustajia'”.

Artikkelissa kerrotaan vasemmistonuorten perusteluista safarille seuraavasti: ”Mielestämme on tärkeää muistuttaa, että suomalaisten keskuudessa elää toisten ahkeruudesta hyötyvä ja yhteistä etua polkeva ryhmä, vapaamatkustajien näkymätön joukko.”

Ei ole vaikea arvata, miten kyseisillä asuinalueilla asuva henkilö tulkitsee tällaista viestintää: siten, että vasemmistonuoret ovat sitä mieltä, että hän itse on toisten ahkeruudesta hyötyvä ja yhteistä etua polkeva vapaamatkustaja.

Mitä tällainen viestintä saa aikaan? Tietysti vastareaktion. Seurasin keskustelua oman asuinalueeni Lauttasaaren asukkaiden Facebook-ryhmässä. Lauttasaari ei ollut riittävän varakas päätyäkseen safarikohteeksi, mutta täälläkin asuu keskimäärin erittäin hyvin toimeentulevia ihmisiä. Keskustelun sävyn voi siis arvata. Vasemmistonuorten puolustajia ei juuri löytynyt, vaan keskustelijat toistelivat kuorossa, kuinka ovat itse erittäin ahkeria, tekevät paljon työtä ja maksavat veroja. Heti perään samat puhujat luonnollisesti epäilivät, josko vapaamatkustajia sittenkin olisivat vasemmistonuoret itse.

Keskustelua siis syntyi, mutta eikö keskustelun tarkoituksena kuitenkin pitäisi olla, että yhä useampi ihminen alkaa sen seurauksena ajatella, että eriarvoisuudesta pitäisi huolestua? Itse uskon, että nyt kävi ehkä jopa päinvastoin. Vasemmistonuorten ideologian jo muutenkin jakavat varmasti nyökyttelivät, mutta pystyttiinkö kampanjalla vaikuttamaan niiden asenteisiin, jotka eivät vielä ole huolissaan eriarvoisuudesta? Tuskin.

Vasemmistonuorten keskeinen virhe oli syyllistää ihmisiä muiden etujen polkemisesta ja vapaamatkustamisesta, eli siis käytännössä ahneudesta ja itsekkyydestä. Syytökset yleistettiin vailla sen kummempia perusteita koskemaan tiettyjen asuinalueiden asukkaita. Tällainen leimaaminen saa harvoin mitään hyvää aikaan. Tyypillisesti tällaisten syytösten kohteena olevat reagoivat kaivautumalla entistä syvemmälle poteroihinsa ja esittämällä vastasyytöksiä.

Toisessa statuksessaan Lahtinen huomauttaa, että vaikka ”vittuilua oli mukana”, on se pientä verrattuna siihen, mitä pienituloiset saavat jatkuvasti osakseen valtion toimesta. Tämä peruste ei ole kestävällä pohjalla. Vastaavasti tappelupukari voisi todeta, että ”Kyllähän minä vähän löin, mutta nuo toiset löivät vielä enemmän!” Omaa negatiivista toimintaa siis perustellaan sillä, että toiset toimivat toisissa yhteyksissä vielä ikävämmin. Minun on vaikea uskoa, että ”vittuilu” on hyvä tapa viedään poliittisia tavoitteita eteenpäin.

Eroon vastakkainasettelusta

Jotta eriarvoisuutta voidaan vähentää, tarvitaan poliittisia päätöksiä. Itse uskon, että on ensiarvoisen tärkeää, että näiden päätösten taakse saadaan myös suuri osa hyväosaisista, vapaaehtoisesti. Tämä on tärkeää kahdesta syystä:

  1. Halusimme tai emme, hyväosaisilla on tässä yhteiskunnassa paljon valtaa, monesta eri syystä. Vaikka elämmekin periaatteessa demokraattisessa järjestelmässä, on vauraimmalla kymmenellä prosentilla huomattavasti paremmat vaikutusmahdollisuudet kuin suurimmalla osalla muista kansalaisista.
  2. Globaalissa maailmassa rikkaiden kyykyttäminen pakolla ei toimi. Jos pienituloiset lähtisivätkin sankoin joukoin uurnille ja äänestäisivät valtaan hallituksen, joka ryhtyisi määrätietoisesti tasaamaan tulonjakoa rikkaiden näkemyksistä välittämättä, nämä suurella todennäköisyydellä kokisivat tällaisen toiminnan niin epäoikeudenmukaiseksi, että vetäisivät omat johtopäätöksensä ja ryhtyisivät esimerkiksi siirtämään varallisuuttaan muihin maihin tai kiertämään veroja selvästi nykyistä ahkerammin. Jo nyt moni rikas kokee, että verojen kiertäminen on oikeudenmukaista, sillä valtio pyrkii ”varastamaan” heiltä progressiivisella verotuksellaan.

Miten hyväosaiset sitten saadaan mukaan vapaaehtoisesti? Itse uskon, että ensimmäiseksi on lopetettava vasemmistonuorten tempauksellaan lietsoma vastakkainasettelu ”meihin” ja ”niihin”, ja luotava sen sijaan asetelma, jossa kaikki ovat samassa veneessä.

En itse usko, että hyväosaiset olisivat luonteeltaan sen ahneempia tai itsekkäämpiä (tai vähemmän ahneita ja itsekkäitä) kuin muutkaan. Keskeinen objektiivisesti todennettavissa oleva ongelma sen sijaan on, että hyväosaiset uskovat muita useammin, että köyhyys on ihmisen oma syy. Miksi näin on, jos rikkaat eivät ole pahiksia?

Kuplassa eläjä ja pärjääjä

Jokainen ihminen haluaa ajatella itsestään hyvää. Noin keskimäärin ihmiset ajattelevat, että heidän menestyksensä on heidän omaa ansiotaan, ja vastoinkäymisistä syytetään huonoa onnea. Hyväosaisilla menestystä on tullut keskimääräistä enemmän, ja tästä syystä he ovat luonnollisesti muita taipuvaisempia ajattelemaan, että ihmisen menestyminen on kiinni tästä itsestään. Vastaavasti ne, jotka ovat menestyneet elämässään keskimääräistä heikommin, kokevat onnen merkityksen suuremmaksi.

Seuraavassa esittelen kaksi arkkityyppiä hyväosaisesta, joiden on vaikeaa nähdä onnen osuutta omassa menestyksessään: kuplassa eläjä ja pärjääjä.

Kuplassa eläjä tulee hyvätuloisesta perheestä, jossa on kaksi koulutettua vanhempaa, jotka tarjoavat jälkikasvulleen kaiken mahdollisen tuen. Hänen kaverinsa kuuluvat kaikki suurin piirtein samaan sosiaaliluokkaan. Hänen vähäiset sairautensa hoidetaan yksityisellä lääkärillä. Hän asuu elämänsä eliittialueella, käy lukion jälkeen maksullisen valmennuskurssin ja pääsee tasokkaaseen yliopistoon. Hän saa jatkuvasti omasta toiminnastaan positiivista palautetta, haastaa itseään, ja etenee urallaan johtavaan asemaan. Kaikki hänen saavutuksensa tuntuvat hänen näkökulmastaan itse ansaitulta: hänhän sai koulussa erinomaisia arvosanoja, opiskeli ahkerasti ja teki jatkuvasti kovasti töitä.

Tämä sarjakuva tiivistää kuplassa eläjän ajattelun ongelmat erinomaisesti. Vaikkei hän itse sitä tiedostakaan, kuplassa eläjä on ollut elämässään äärettömän onnekas. Vaikka Suomessa mahdollisuuksien tasa-arvo on paremmalla tolalla kuin useimmissa muissa maailman maissa, pätevät monet sarjakuvan kohdat silti täälläkin. Rikkonainen perhe, köyhyys, vanhempien alkoholismi tai muut sairaudet, heikkotasoinen koulu, ajautuminen ongelmalliseen kaveripiiriin ja monet muut isommat ja pienemmät tekijät vaikuttavat ihmisen elämään hänen tahdostaan riippumatta.

Pärjääjä ei tätä argumenttia osta. Hän muistuttaa, että hän on itse tullut erityisen huonoista oloista: vanhemmat erosivat, isä joi, koulu meni alaluokilla penkin alle ja vanhoista kavereista joka toinen on linnassa tai kuollut. Mutta pärjääjä nousi omin avuin: hän teki hartiavoimin töitä, perusti kenties yrityksen, otti riskejä, luotti itseensä ja on nyt rikas. Hänen näkökulmastaan hänen tarinansa on osoitus siitä, että kuka tahansa voi pärjätä, jos vain on riittävän ahkera ja tarmokas. Tämä näkökulma on varsin ymmärrettävä.

Pärjääjän on kuitenkin usein vaikea nähdä, että myös hänen menestyksessään onnella on suuri rooli. Jokaista pärjääjää kohti löytyy kymmenittäin ihmisiä, jotka ovat olleet vähintään yhtä ahkeria ja paiskineet koko elämänsä hartiavoimin töitä kahdessa vuorossa, saavuttamatta silti merkittävää menestystä. Siltojen alta löytyy myös yrittäjiä, jotka ovat ottaneet riskin väärässä kohdassa ja menettäneet kaiken – huonon onnen takia. Pärjääjä on myös saattanut olla onnekas jo ennen syntymäänsä: on olemassa vahvaa tieteellistä näyttöä siitä, että oikeanlainen geeniperimä vaikuttaa ihmisen resilienssiin eli kykyyn kestää vastoinkäymisiä. Ihmiset ovat yksinkertaisesti valtavan erilaisia, eikä mikään nyrkkisääntö tai elämänohje päde kaikkiin.

Empatiaa hyväosaisia kohtaan

Jos kuplassa eläjän tai pärjääjän haluaa saada kannattamaan tasaisempaa tulonjakoa, on syytä ensin tuntea empatiaa heitä kohtaan: kuunnella heidän huoliaan ja turhautumisiaan. Eivät he ole ahneita eivätkä itsekkäitä, vaan kokevat itsensä hyvinkin oikeudenmukaisiksi ihmisiksi. He tuntevat suurta ylpeyttä ahkeruudestaan ja maksamistaan veroista. Heidän näkökulmastaan vapaamatkustajia ovat ihmiset, jotka elävät tulonsiirroilla, vaikka voisivat riittävästi yrittämällä kohentaa elintasoaan itse. Kun tällainen vapaamatkustaminen kustannetaan heidän verorahoillaan, verosuunnittelu alkaa yhtäkkiä tuntua pelkästään reilulta. Tällainen näkökulma on täysin ymmärrettävä, ja siihen on mahdollista eläytyä, vaikkei itse kokisikaan asioita samalla tavalla.

Kun on ensin osoittanut empatiaa toista kohtaan, voi sen jälkeen pyrkiä saamaan heitä tuntemaan empatiaa itseä – tai tässä tapauksessa pienituloisia – kohtaan. Jos hyväosainen tuntee, että hänen näkökulmaansa ymmärretään, hän voi puolestaan muiden kertomuksia kuullessaan ymmärtää paremmin, kuinka paljon onnen merkitys lopulta hänenkin elämässään korostuu.

Nähdäkseni yhteiskunnan yhtenä keskeisenä tavoitteena on pyrkiä vähentämään onnen merkitystä elämässä menestymisessä. Näin voidaan tehdä esimerkiksi luomalla rakenteita, jotka auttavat niitä, jotka saavat erityisen huonot kortit. Ilmainen koulutus ja terveydenhuolto sekä sosiaaliturva ovat esimerkkejä tästä. Näitä rakenteita puolestaan voidaan rahoittaa verottamalla niiltä, joille on käynyt paremmin. Mitä useampi ihminen ymmärtää, kuinka suurta osaa onni heidän elämässään näyttelee, sitä suurempi osa hyväksyy tavoitteen onnen vaikutusten minimoinnista ja pitää sitä oikeudenmukaisena. Suuretkin verot maksetaan mieluusti, jos pystytään osoittamaan, että ne ovat perusteltuja. Lisäpontta perusteluille voi toki tuoda esimerkiksi tutkimustuloksilla siitä, että pienituloisten aseman parantaminen on tehokas tapa parantaa työllisyyttä ja sen myötä veropohjaa.

Keskeistä tässä dialogissa on, että pyritään välttämäään syytöksien esittämistä toista osapuolta kohtaan. Esimerkiksi hyväosaisten syyttäminen ahneudesta on turhaa. Samaan aikaan heitä voi kuitenkin muistuttaa siitä, että vaikka toisten ahdinko ei olekaan heidän vikansa, on heillä silti oman hyvän asemansa takia syytä kantaa vastuuta muista. Kuten Hämähäkkimiehensä lukeneet tietävät: suuri valta tuo mukanaan suuren vastuun.

Mark Manson kuvaa tätä syyllisyyden ja vastuun eroa kirjassaan The Subtle Art of Not Giving a Fuck esimerkin avulla: kuvittele, että oveesi koputetaan, ja kun avaat, rappusille on jätetty kori, jossa on pieni vauva. Muita ihmisiä ei näy mailla halmeilla. Ei ole millään tavalla sinun syysi, että vauva on jätetty juuri sinun ovellesi. Samaan aikaan sinulla on kuitenkin suuri vastuu: et voi noin vain sulkea ovea ja jättää vauvaa ulkopuolelle. Jokaisella ihmisellä on vastuu itsensä lisäksi myös muista ihmisistä, ja tämän vastuun voidaan katsoa olevan sitä suurempi, mitä onnekkaampi on itse ollut ja mitä parempaan asemaan päässyt.

Mitä vasemmistonuoret olisivat voineet tehdä toisin

Mielestäni vasemmistonuorten ei siis olisi kannattanut toteuttaa kampanjaansa sellaisena, kuin se nyt toteutettiin. Kampanjassa ei pyritty oikeaan empatiaan hyväosaisia kohtaan eikä edes koitettu ymmärtää heidän toimintaansa. Siksi kampanja hukkasi mahdollisuuden synnyttää empatiaa toiseen suuntaan.

Mitä olisi voitu tehdä sen sijaan?

Ensimmäisen kannattaa toki noudattaa Hippokrateen valan periaatetta ”first, do no harm”. Vahinkoa aiheuttavaa kampanjaa ei tietysti kannata toteuttaa, vaikka parempia ideoita ei olisikaan.

Itse kuitenkin uskon, että tässä kirjoituksessa esitettyjen periaatteiden pohjalta voisi rakentaa kampanjan, joka saisi myös medianäkyvyyttä. Ehkä safarin sijaan olisikin voinut järjestää tapahtuman, jossa kuskataan bussilastillinen pienituloisia hyvätuloisten kaupunginosaan (tai hyvätuloisia kaupunginosaan jossa tulotaso on keskimääräistä pienempi) keskustelemaan onnen ja omien valintojen merkityksestä. Esimerkiksi Ylen Kuplia-minidokumentti kokoomuksen kansanedustaja Susanna Kosken ja työttömän Anna-Maija Tikkasen kohtaamisesta oli erinomainen askel tähän suuntaan, vaikka jäikin sisällöltään pintaraapaisuksi.

Hyviä asioita syntyy, kun kuplassa eläjät ja pärjääjät kohtaavat riittävästi ihmisiä oman elämänpiirinsä ulkopuolelta ja käyvät näiden kanssa dialogia, jossa molemmat osapuolet uskovat aidosti toisen hyvään tarkoitukseen ja pyrkivät ymmärtämään toisen näkökulmaa, vaikka se poikkeaakin radikaalisti omasta. Kenties sellaisen dialogin jälkeen on mahdollista päästä tilanteeseen, jossa molemmat osapuolet miettivät parhaita ratkaisuja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi yhdessä, samalla puolella seisten.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s