Entä jos työkkäri, sossu ja Kela olisivatkin olemassa ainoastaan ihmisten auttamista varten

noah-buscher-642192-unsplash
Kuva: Noah Buscher | Unsplash

Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimituksen uutistuottaja Tuomas Niskakangas kirjoitti kolumnissaan, että työttömien ”kiusaaminen” parantaa työnteon kannustavuutta, ja voi siten pelastaa hyvinvointivaltion. Hän arvelee, että todennäköinen vaihtoehto kiusaamiselle on tukien leikkaaminen, joten kiusaaminen on parempi vaihtoehto.

Niskakankaan tarkoitus on hyvä: hyvinvointivaltion pelastaminen ja lopulta myös työttömien itsensä auttaminen. Lausuntoon kuitenkin kiteytyy erinomaisesti se, kuinka vahvasti taloustieteilijöiden aikanaan kehittämä homo economicus, eli ajatus ihmisestä rationaalisena toimijana, edelleen vaikuttaa monien asenteisiin. Tämän ajatuksen mukaan ihmisten toimintaa voi ohjailla suoraan näiden taloudellisia kannustimia muuttamalla, koska nämä tekevät aina itselleen rationaalisimpia valintoja. Kuulostaa järkevältä, eikö?

Nykyisin jokainen taloustieteilijä kuitenkin tietää, että homo economicus ei toimi sellaisenaan, sillä ihmisten käyttäytymiseen vaikuttavat kannustinten lisäksi myös lukuisat muut tekijät. Siksi ei olekaan yllättävää, että aktiivimalli ei ole aktivoinut ihmisiä hakemaan töitä, vaan lähinnä toiminut tukien leikkurina ja ajanut työttömiä toimeentulotuen piiriin.

Mielestäni oleellisin aktiivimalliin liittyvä kysymys ei kuitenkaan ole se, saadaanko sillä aikaan halutut vaikutukset vaan se, millaisia haittoja se aiheuttaa.

TE-toimistojen, sosiaalitoimistojen ja Kelan brändi työttömien tai muuten heikommassa asemassa olevien silmissä on surkea, koska näillä tahoilla on kaksoisrooli: toisaalta niiltä saa apua, toisaalta taas ne myös vahtivat ihmisten toimintaa ja velvoittavat näitä erinäisiin toimenpiteisiin uhkaamalla rahahanojen katkaisulla.

Uskon, että tämä kaksoisrooli on monien ongelmien ytimessä. Heikoimmassa asemassa olevat ihmiset tarvitsevat usein apua niin työnsaannin kuin muidenkin elämäänsä liittyvien asioiden kanssa, mutta jotta apua haluaisi ottaa vastaan, pitäisi voida luottaa avun tarjoajaan. Kuten Vasemmistoliiton Li Andersson kirjoittaa vastineessaan Niskakankaalle, kiusaaminen ja vahtiminen murentavat ihmisten luottamusta avuntarjoajiin ja sitä kautta koko hyvinvointivaltioon.

Työkkärille ylhäältä asetetut mittarit kannustavat sen työntekijöitä siivoamaan työllisyystilastoja tempputyöllistämällä työttömiä keinoin, joista eivät hyödy työntekijät ja työnantajat. Tämän toiminnan myötä sen brändi laskee jatkuvasti myös työnantajien silmissä. Oma yritykseni avasi juuri useita työpaikkoja avoimeen hakuun, mutta emme ilmoittaneet näistä TE-toimistojen verkkopalvelussa. Syy oli huoli hakemusten laadusta. Todennäköisesti olisimme saaneet tulvan hakemuksia ihmisiltä, joita ei kiinnosta itse työ, vaan ainoasaan työnhakuvelvoitteen täyttäminen.

Uskon, että tämä kehitys johtaa lopulta työllisyyden vähenemiseen. Suuri joukko ihmisiä menettää kiusaamisen takia uskonsa yhteiskuntaan ja katkeroituu. Työnantajan näkökulmasta näin ajattelevien ihmisten palkkaaminen ei ole houkuttelevaa. Ja koska työnantajat pelkäävät tätä ilmiötä, he jättävät palkkaamatta nekin työkkärin kautta tulevat hakijat, jotka eivät vielä ole katkeroituneet. Työkkäri puolestaan on pullollaan ammatti-ihmisiä, jotka osaisivat auttaa ihmisiä löytämään vahvuutensa ja hakeutumaan juuri heille sopivaan koulutukseen tai työpaikkaan, mutta ihmiset jotka tätä apua tarvitsevat eivät sitä hae, koska he eivät luota työkkäriin.

Entä jos TE-toimistojen ainoa tehtävä olisikin auttaa ihmisiä? Entä jos kaikki näiden tarjoama apu olisi täysin vapaaehtoista, eikä sen vastaanottamatta jättämisestä seuraisi sanktioita? Kuinka motivoivaa se olisikaan kaikille osapuolille! Työkkärin työntekijöille, joilla on aito sisäinen motivaatio auttaa ihmisiä. Työnantajille, jotka tietäisivät, että jokainen työkkärin kautta tuleva työnhakija on hakupuuhissa vapaaehtoisesti, eli siis haluaa oikeasti paikan. Ja tietysti työnhakijoille itselleen. He tietäisivät, että meillä on olemassa toimija, jonka ainoa tehtävä on auttaa heitä, ja avun vastaanottaminen on täysin vapaaehtoista, eikä siitä kieltäytymisestä seuraa sanktioita.

Tuntuu päivänselvältä, että yllä mainittu tilanne johtaisi työllisyyden paranemiseen – ilman, että yhtäkään osapuolta kiusataan tai pakotetaan. Samalla se palauttaisi ihmisten uskon yhteiskuntaan ja hyvinvointivaltioon.

Vastaava ilmiö on jo nähty työelämässä. Harva moderni johtaja uskoo enää siihen, että työntekijöistä saa parempia tuloksia kiusaamalla ja pakottamalla. Nykytutkimus osoittaa myös yhä useammin, että henkilökohtaiset bonukset ja vastaavat taloudelliset kannustimet eivät paranna työn tuloksia. Sen sijaan kaikki puhuvat nykyisin sisäisen motivaation merkityksestä ja siitä, että parhaat tulokset syntyy, kun työntekijöille antaa riittävästi vapautta ja vastuuta. Jos uskomme näihin asioihin työelämässä, miksi suljemme silmämme niiltä, kun kyse on työttömistä?

Miten sitten toimia käytännössä, jos tätä haluttaisiin kokeilla? Miten työkkäristä, sossusta ja Kelasta sitten tehdään tahoja, joiden ainoa tehtävä on ihmisten auttaminen?

Keinoja on varmasti erilaisia, mutta itse uskon, että perusturvan vastikkeettomuus (eli perustulo tai vastaavat mallit) olisi todennäköisesti keskeisessä roolissa. Ihmettelen usein, kuinka moni perustulon vastustaja vetoaa siihen, että vastikkeeton raha vähentää työllisyyttä. Rahaa saa jo nyt ottamatta vastaan töitä, jos niin todella haluaa, joten perustulo poistaisi lähinnä kikkailun tarpeen. Itse uskon, että useampi ihminen jää käytännössä työvoiman ulkopuolelle Anderssonin mainitseman katkeroitumisen takia. Ehkä vastikkeettoman rahan tarjoaminen olisikin paras tapa saada ihmiset töihin?

Verkkouutiset, SDP:n vaihtoehtobudjetti ja yrittäjän etu

olu-eletu-38647
Kuva: Olu Eletu | Unsplash
Useampikin yrittäjäystäväni jakoi Facebookissa Verkkouutisten artikkelin SDP:n vaihtoehtobudjetista. Artikkelin kärki on, että SDP haluaa verottaa yrityksiä selvästi nykyistä enemmän. Ystäväni luonnollisesti päivittelivät, kuinka demarit ovat juuttuneett menneisyyteen eivätkä ymmärrä, että Suomi elää yrittäjyydestä. Avasin artikkelin ja valmistauduin liittymään pöyristelijöiden joukkoon.

Yllätyksekseni löysin budjettiesityksen, joka näyttää etenkin pienyrittäjän näkökulmasta oikein hyvältä – selvästi paremmalta kuin hallituksen esitys. Jos yrittäjä nostaa tulonsa palkkana eikä osinkoina ja kuuluu pieni- tai keskituloisiin, hänen verotustaan kevennettäisiin. Myös pieni- ja keskituloisten palkansaajien verotuksen keventyminen hyödyttää yrittäjää, sillä se näkyy näiden ryhmien ostovoiman parantumisena, ja tämä lisäraha laitetaan tutkitusti suoraan kulutukseen. Lisäksi kannattaa huomata ALV-alarajan nosto ja palkkaamisen helpottaminen – merkittäviä parannuksia yrittäjän näkökulmasta verrattuna hallituksen budjettiin. Verkkouutisetkin tunnustaa nämä parannukset vaahdottuaan ensin muutaman kappaleen leikkauksista.

Niin, ne leikkaukset. Ne kohdistuvat siis osinkoihin, pääomatuloihin ja yrittäjävähennykseen. Kaikille näille on yhteistä se, että ne hyödyttävät ehdottomasti eniten hyvätuloisimpia yrittäjiä, suuryritysten hallintoa sekä osakesijoittajia – eli siis yhteiskunnan hyväosaisimpia. Osinkojen verotuksen korottaminen kannustaa yrittäjiä nimenomaan maksamaan itselleen palkkaa ja investoimaan voitot takaisin yrityksiin, mikä on mielestäni erittäin hyvä idea. Pääomatulojen verotus taas iskee lähinnä niihin yrittäjiin, joiden varallisuus on sitä luokkaa, että veronkorotus ei näy heidän arjessaan mitenkään. Myös yrittäjävähennys hyödyttää ennen kaikkea erittäin hyvätuloisia yrittäjiä, enkä usko, että tällainen verokannustin juurikaan heidän yrittäjyyttään edistää.

SDP:n budjetin lähtökohta on, että työllä vaurastumisen pitää olla nykyistä kannattavampaa suhteessa pääomatuloilla vaurastumiseen. En voisi olla tästä perusviestistä enempää samaa mieltä. Thomas Piketty nyökyttelisi myös varmasti tälle budjetille.

Pääministeri Sipilä ilmaisi taannoin pettymyksensä isopalkkaisten haluttomuuteen osallistua vapaaehtoisesti ”talkoisiin”. Ehkä hallituksen olisi sittenkin kannattanut varmistaa talkoo-osallistuminen SDP:n keinoin.

Vaihtoehtobudjetti osoittaa myös, kuinka onttoja ovat hallituksen puheet siitä, että koulutusleikkauksille ”ei ole vaihtoehtoja”. SDP:n budjetissa koulutusleikkaukset perutaan, ja rahaa jää silti valtion kassaan enemmän kuin hallituksen esityksessä. Pääomatulojen verotuksen lisäksi verotetaan muun muassa perintöjä ja makeisia. Nekin ovat mielestäni erinomaisia kohteita verotukselle. Jos pitää valita ansiotulon ja ”ansaitsemattoman” perintötulon verotuksen välillä, on valinta helppo kohdistaa jälkimmäiseen. Makeisten verotuksella saavutetaan verotulojen lisäksi kansanterveydellisiä hyötyjä.

SDP puuttuu myös veronkiertoon hallitusta tarmokkaammin – jälleen erittäin hyvä juttu. On vaikea keksiä asiaa, joka rapauttaisi kansalaisten moraalia ja uskoa yhteiskunnan toimivuuteen enemmän kuin se, että moni hyväosainen välttelee veroja systemaattisesti. Veronkiertoon puuttuminen ei toki ole triviaalia, enkä osaa sanoa, kuinka tehokkaasti se SDP:n listaamilla keinoilla onnistuu. Joka tapauksessa on erittäin tärkeää lähettää oikeanlainen viesti: tämä ei ole ok.

En noin yleisesti ottaen ole ollut demarien politiikan suurin fani (esimerkiksi puolueen negatiivinen suhtautuminen perustuloon ja liiallinen AY-liikkeeseen tukeutuminen kismittävät), mutta tämä budjetti nosti heidän pisteitään silmissäni merkittävästi. Verkkouutiset sen sijaan saa harhaanjohtavasta ja vääristelevästä uutisoinnistaan silmissäni pitkän miinuksen. Se saa väkisinkin pohtimaan, onko yrittäjän ystävänä itseään markkinoiva Kokoomus kuitenkaan oikeasti kaikkien yrittäjien asialla, vaiko sittenkin ainoastaan niiden varakkaimpien.

Miksi eriarvoisuuskeskustelussa juututaan poteroihin

Screen Shot 2017-11-05 at 21.27.37

Vasemmistonuoret järjestivät tänään ”safarin” Espoon Westendiin ja muille asuinalueille, joilla asuu keskimäärin erityisen varakasta väestöä. Tempaus herätti paljon keskustelua, ja siitä uutisoi näyttävästi esimerkiksi Helsingin Sanomat.

Ymmärtääkseni tapahtuman perimmäinen tarkoitus oli herättää keskustelua yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Kannatan tätä tavoitetta vilpittömästi. On erittäin tärkeää, että käydään keskustelua etuoikeuksista ja siitä, että vauraus keskittyy harvojen haltuun. Toivon itse, että tältä osin kehitys pystytään kääntämään kohti tasaisempaa tulonjakoa.

Konseptin provokatiivisuus oli myös omiaan tuomaan sille näkyvyyttä, ja tätä järjestäjät tietysti toivoivatkin. Kuten ”safariopas” Veikka Lahtinen (jonka erinomaista blogia voin lämpimästi suositella) Facebook-statuksessaan totesi, näyttävää juttua hesariin ei olisi ilman räväkkää lähestymistapaa syntynyt.

Silti havaitsin, että jokin tempauksessa närästää.

Leimakirves heilahtaa

Helsingin Sanomien otsikointi tiivistää hyvin tempauksen ongelman: ”Vasemmistonuoret järjestävät safarin Espoon Westendiin ja muille vastaaville alueille katsomaan rikkaita eli ’toisten ahkeruudesta hyötyviä vapaamatkustajia'”.

Artikkelissa kerrotaan vasemmistonuorten perusteluista safarille seuraavasti: ”Mielestämme on tärkeää muistuttaa, että suomalaisten keskuudessa elää toisten ahkeruudesta hyötyvä ja yhteistä etua polkeva ryhmä, vapaamatkustajien näkymätön joukko.”

Ei ole vaikea arvata, miten kyseisillä asuinalueilla asuva henkilö tulkitsee tällaista viestintää: siten, että vasemmistonuoret ovat sitä mieltä, että hän itse on toisten ahkeruudesta hyötyvä ja yhteistä etua polkeva vapaamatkustaja.

Mitä tällainen viestintä saa aikaan? Tietysti vastareaktion. Seurasin keskustelua oman asuinalueeni Lauttasaaren asukkaiden Facebook-ryhmässä. Lauttasaari ei ollut riittävän varakas päätyäkseen safarikohteeksi, mutta täälläkin asuu keskimäärin erittäin hyvin toimeentulevia ihmisiä. Keskustelun sävyn voi siis arvata. Vasemmistonuorten puolustajia ei juuri löytynyt, vaan keskustelijat toistelivat kuorossa, kuinka ovat itse erittäin ahkeria, tekevät paljon työtä ja maksavat veroja. Heti perään samat puhujat luonnollisesti epäilivät, josko vapaamatkustajia sittenkin olisivat vasemmistonuoret itse.

Keskustelua siis syntyi, mutta eikö keskustelun tarkoituksena kuitenkin pitäisi olla, että yhä useampi ihminen alkaa sen seurauksena ajatella, että eriarvoisuudesta pitäisi huolestua? Itse uskon, että nyt kävi ehkä jopa päinvastoin. Vasemmistonuorten ideologian jo muutenkin jakavat varmasti nyökyttelivät, mutta pystyttiinkö kampanjalla vaikuttamaan niiden asenteisiin, jotka eivät vielä ole huolissaan eriarvoisuudesta? Tuskin.

Vasemmistonuorten keskeinen virhe oli syyllistää ihmisiä muiden etujen polkemisesta ja vapaamatkustamisesta, eli siis käytännössä ahneudesta ja itsekkyydestä. Syytökset yleistettiin vailla sen kummempia perusteita koskemaan tiettyjen asuinalueiden asukkaita. Tällainen leimaaminen saa harvoin mitään hyvää aikaan. Tyypillisesti tällaisten syytösten kohteena olevat reagoivat kaivautumalla entistä syvemmälle poteroihinsa ja esittämällä vastasyytöksiä.

Toisessa statuksessaan Lahtinen huomauttaa, että vaikka ”vittuilua oli mukana”, on se pientä verrattuna siihen, mitä pienituloiset saavat jatkuvasti osakseen valtion toimesta. Tämä peruste ei ole kestävällä pohjalla. Vastaavasti tappelupukari voisi todeta, että ”Kyllähän minä vähän löin, mutta nuo toiset löivät vielä enemmän!” Omaa negatiivista toimintaa siis perustellaan sillä, että toiset toimivat toisissa yhteyksissä vielä ikävämmin. Minun on vaikea uskoa, että ”vittuilu” on hyvä tapa viedään poliittisia tavoitteita eteenpäin.

Eroon vastakkainasettelusta

Jotta eriarvoisuutta voidaan vähentää, tarvitaan poliittisia päätöksiä. Itse uskon, että on ensiarvoisen tärkeää, että näiden päätösten taakse saadaan myös suuri osa hyväosaisista, vapaaehtoisesti. Tämä on tärkeää kahdesta syystä:

  1. Halusimme tai emme, hyväosaisilla on tässä yhteiskunnassa paljon valtaa, monesta eri syystä. Vaikka elämmekin periaatteessa demokraattisessa järjestelmässä, on vauraimmalla kymmenellä prosentilla huomattavasti paremmat vaikutusmahdollisuudet kuin suurimmalla osalla muista kansalaisista.
  2. Globaalissa maailmassa rikkaiden kyykyttäminen pakolla ei toimi. Jos pienituloiset lähtisivätkin sankoin joukoin uurnille ja äänestäisivät valtaan hallituksen, joka ryhtyisi määrätietoisesti tasaamaan tulonjakoa rikkaiden näkemyksistä välittämättä, nämä suurella todennäköisyydellä kokisivat tällaisen toiminnan niin epäoikeudenmukaiseksi, että vetäisivät omat johtopäätöksensä ja ryhtyisivät esimerkiksi siirtämään varallisuuttaan muihin maihin tai kiertämään veroja selvästi nykyistä ahkerammin. Jo nyt moni rikas kokee, että verojen kiertäminen on oikeudenmukaista, sillä valtio pyrkii ”varastamaan” heiltä progressiivisella verotuksellaan.

Miten hyväosaiset sitten saadaan mukaan vapaaehtoisesti? Itse uskon, että ensimmäiseksi on lopetettava vasemmistonuorten tempauksellaan lietsoma vastakkainasettelu ”meihin” ja ”niihin”, ja luotava sen sijaan asetelma, jossa kaikki ovat samassa veneessä.

En itse usko, että hyväosaiset olisivat luonteeltaan sen ahneempia tai itsekkäämpiä (tai vähemmän ahneita ja itsekkäitä) kuin muutkaan. Keskeinen objektiivisesti todennettavissa oleva ongelma sen sijaan on, että hyväosaiset uskovat muita useammin, että köyhyys on ihmisen oma syy. Miksi näin on, jos rikkaat eivät ole pahiksia?

Kuplassa eläjä ja pärjääjä

Jokainen ihminen haluaa ajatella itsestään hyvää. Noin keskimäärin ihmiset ajattelevat, että heidän menestyksensä on heidän omaa ansiotaan, ja vastoinkäymisistä syytetään huonoa onnea. Hyväosaisilla menestystä on tullut keskimääräistä enemmän, ja tästä syystä he ovat luonnollisesti muita taipuvaisempia ajattelemaan, että ihmisen menestyminen on kiinni tästä itsestään. Vastaavasti ne, jotka ovat menestyneet elämässään keskimääräistä heikommin, kokevat onnen merkityksen suuremmaksi.

Seuraavassa esittelen kaksi arkkityyppiä hyväosaisesta, joiden on vaikeaa nähdä onnen osuutta omassa menestyksessään: kuplassa eläjä ja pärjääjä.

Kuplassa eläjä tulee hyvätuloisesta perheestä, jossa on kaksi koulutettua vanhempaa, jotka tarjoavat jälkikasvulleen kaiken mahdollisen tuen. Hänen kaverinsa kuuluvat kaikki suurin piirtein samaan sosiaaliluokkaan. Hänen vähäiset sairautensa hoidetaan yksityisellä lääkärillä. Hän asuu elämänsä eliittialueella, käy lukion jälkeen maksullisen valmennuskurssin ja pääsee tasokkaaseen yliopistoon. Hän saa jatkuvasti omasta toiminnastaan positiivista palautetta, haastaa itseään, ja etenee urallaan johtavaan asemaan. Kaikki hänen saavutuksensa tuntuvat hänen näkökulmastaan itse ansaitulta: hänhän sai koulussa erinomaisia arvosanoja, opiskeli ahkerasti ja teki jatkuvasti kovasti töitä.

Tämä sarjakuva tiivistää kuplassa eläjän ajattelun ongelmat erinomaisesti. Vaikkei hän itse sitä tiedostakaan, kuplassa eläjä on ollut elämässään äärettömän onnekas. Vaikka Suomessa mahdollisuuksien tasa-arvo on paremmalla tolalla kuin useimmissa muissa maailman maissa, pätevät monet sarjakuvan kohdat silti täälläkin. Rikkonainen perhe, köyhyys, vanhempien alkoholismi tai muut sairaudet, heikkotasoinen koulu, ajautuminen ongelmalliseen kaveripiiriin ja monet muut isommat ja pienemmät tekijät vaikuttavat ihmisen elämään hänen tahdostaan riippumatta.

Pärjääjä ei tätä argumenttia osta. Hän muistuttaa, että hän on itse tullut erityisen huonoista oloista: vanhemmat erosivat, isä joi, koulu meni alaluokilla penkin alle ja vanhoista kavereista joka toinen on linnassa tai kuollut. Mutta pärjääjä nousi omin avuin: hän teki hartiavoimin töitä, perusti kenties yrityksen, otti riskejä, luotti itseensä ja on nyt rikas. Hänen näkökulmastaan hänen tarinansa on osoitus siitä, että kuka tahansa voi pärjätä, jos vain on riittävän ahkera ja tarmokas. Tämä näkökulma on varsin ymmärrettävä.

Pärjääjän on kuitenkin usein vaikea nähdä, että myös hänen menestyksessään onnella on suuri rooli. Jokaista pärjääjää kohti löytyy kymmenittäin ihmisiä, jotka ovat olleet vähintään yhtä ahkeria ja paiskineet koko elämänsä hartiavoimin töitä kahdessa vuorossa, saavuttamatta silti merkittävää menestystä. Siltojen alta löytyy myös yrittäjiä, jotka ovat ottaneet riskin väärässä kohdassa ja menettäneet kaiken – huonon onnen takia. Pärjääjä on myös saattanut olla onnekas jo ennen syntymäänsä: on olemassa vahvaa tieteellistä näyttöä siitä, että oikeanlainen geeniperimä vaikuttaa ihmisen resilienssiin eli kykyyn kestää vastoinkäymisiä. Ihmiset ovat yksinkertaisesti valtavan erilaisia, eikä mikään nyrkkisääntö tai elämänohje päde kaikkiin.

Empatiaa hyväosaisia kohtaan

Jos kuplassa eläjän tai pärjääjän haluaa saada kannattamaan tasaisempaa tulonjakoa, on syytä ensin tuntea empatiaa heitä kohtaan: kuunnella heidän huoliaan ja turhautumisiaan. Eivät he ole ahneita eivätkä itsekkäitä, vaan kokevat itsensä hyvinkin oikeudenmukaisiksi ihmisiksi. He tuntevat suurta ylpeyttä ahkeruudestaan ja maksamistaan veroista. Heidän näkökulmastaan vapaamatkustajia ovat ihmiset, jotka elävät tulonsiirroilla, vaikka voisivat riittävästi yrittämällä kohentaa elintasoaan itse. Kun tällainen vapaamatkustaminen kustannetaan heidän verorahoillaan, verosuunnittelu alkaa yhtäkkiä tuntua pelkästään reilulta. Tällainen näkökulma on täysin ymmärrettävä, ja siihen on mahdollista eläytyä, vaikkei itse kokisikaan asioita samalla tavalla.

Kun on ensin osoittanut empatiaa toista kohtaan, voi sen jälkeen pyrkiä saamaan heitä tuntemaan empatiaa itseä – tai tässä tapauksessa pienituloisia – kohtaan. Jos hyväosainen tuntee, että hänen näkökulmaansa ymmärretään, hän voi puolestaan muiden kertomuksia kuullessaan ymmärtää paremmin, kuinka paljon onnen merkitys lopulta hänenkin elämässään korostuu.

Nähdäkseni yhteiskunnan yhtenä keskeisenä tavoitteena on pyrkiä vähentämään onnen merkitystä elämässä menestymisessä. Näin voidaan tehdä esimerkiksi luomalla rakenteita, jotka auttavat niitä, jotka saavat erityisen huonot kortit. Ilmainen koulutus ja terveydenhuolto sekä sosiaaliturva ovat esimerkkejä tästä. Näitä rakenteita puolestaan voidaan rahoittaa verottamalla niiltä, joille on käynyt paremmin. Mitä useampi ihminen ymmärtää, kuinka suurta osaa onni heidän elämässään näyttelee, sitä suurempi osa hyväksyy tavoitteen onnen vaikutusten minimoinnista ja pitää sitä oikeudenmukaisena. Suuretkin verot maksetaan mieluusti, jos pystytään osoittamaan, että ne ovat perusteltuja. Lisäpontta perusteluille voi toki tuoda esimerkiksi tutkimustuloksilla siitä, että pienituloisten aseman parantaminen on tehokas tapa parantaa työllisyyttä ja sen myötä veropohjaa.

Keskeistä tässä dialogissa on, että pyritään välttämäään syytöksien esittämistä toista osapuolta kohtaan. Esimerkiksi hyväosaisten syyttäminen ahneudesta on turhaa. Samaan aikaan heitä voi kuitenkin muistuttaa siitä, että vaikka toisten ahdinko ei olekaan heidän vikansa, on heillä silti oman hyvän asemansa takia syytä kantaa vastuuta muista. Kuten Hämähäkkimiehensä lukeneet tietävät: suuri valta tuo mukanaan suuren vastuun.

Mark Manson kuvaa tätä syyllisyyden ja vastuun eroa kirjassaan The Subtle Art of Not Giving a Fuck esimerkin avulla: kuvittele, että oveesi koputetaan, ja kun avaat, rappusille on jätetty kori, jossa on pieni vauva. Muita ihmisiä ei näy mailla halmeilla. Ei ole millään tavalla sinun syysi, että vauva on jätetty juuri sinun ovellesi. Samaan aikaan sinulla on kuitenkin suuri vastuu: et voi noin vain sulkea ovea ja jättää vauvaa ulkopuolelle. Jokaisella ihmisellä on vastuu itsensä lisäksi myös muista ihmisistä, ja tämän vastuun voidaan katsoa olevan sitä suurempi, mitä onnekkaampi on itse ollut ja mitä parempaan asemaan päässyt.

Mitä vasemmistonuoret olisivat voineet tehdä toisin

Mielestäni vasemmistonuorten ei siis olisi kannattanut toteuttaa kampanjaansa sellaisena, kuin se nyt toteutettiin. Kampanjassa ei pyritty oikeaan empatiaan hyväosaisia kohtaan eikä edes koitettu ymmärtää heidän toimintaansa. Siksi kampanja hukkasi mahdollisuuden synnyttää empatiaa toiseen suuntaan.

Mitä olisi voitu tehdä sen sijaan?

Ensimmäisen kannattaa toki noudattaa Hippokrateen valan periaatetta ”first, do no harm”. Vahinkoa aiheuttavaa kampanjaa ei tietysti kannata toteuttaa, vaikka parempia ideoita ei olisikaan.

Itse kuitenkin uskon, että tässä kirjoituksessa esitettyjen periaatteiden pohjalta voisi rakentaa kampanjan, joka saisi myös medianäkyvyyttä. Ehkä safarin sijaan olisikin voinut järjestää tapahtuman, jossa kuskataan bussilastillinen pienituloisia hyvätuloisten kaupunginosaan (tai hyvätuloisia kaupunginosaan jossa tulotaso on keskimääräistä pienempi) keskustelemaan onnen ja omien valintojen merkityksestä. Esimerkiksi Ylen Kuplia-minidokumentti kokoomuksen kansanedustaja Susanna Kosken ja työttömän Anna-Maija Tikkasen kohtaamisesta oli erinomainen askel tähän suuntaan, vaikka jäikin sisällöltään pintaraapaisuksi.

Hyviä asioita syntyy, kun kuplassa eläjät ja pärjääjät kohtaavat riittävästi ihmisiä oman elämänpiirinsä ulkopuolelta ja käyvät näiden kanssa dialogia, jossa molemmat osapuolet uskovat aidosti toisen hyvään tarkoitukseen ja pyrkivät ymmärtämään toisen näkökulmaa, vaikka se poikkeaakin radikaalisti omasta. Kenties sellaisen dialogin jälkeen on mahdollista päästä tilanteeseen, jossa molemmat osapuolet miettivät parhaita ratkaisuja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi yhdessä, samalla puolella seisten.

 

Miksi koti, uskonto ja isänmaa eivät muodosta hyvää arvopohjaa politiikalle

dmitry-sovyak-304109
Kuva: Dmitry Sovyak | Unsplash

Luin tänään Helsingin Sanomista Elina Lepomäen haastattelun, ja olin käytännössä kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan. Perustili on todella kiinnostava avaus, josta toivoisin laajempaa keskustelua (haluaisin nähdä jossain esimerkiksi kunnollisen vertailun sen ja Vihreiden perustulomallin välillä). On myös hienoa, että Lepomäki uskaltaa hallituspuolueen kansanedustajana esittää tiukkaa kritiikkiä hallituksen typerälle ”työttömille keppiä” -politiikalle.

Artikkelin lopussa on osio, jossa voi testata vaalikonekysymysten avulla, onko itse samaa mieltä kuin Elina Lepomäki. Vastaukset auttoivat minua ymmärtämään, mistä Lepomäen maine kovana oikeistolaisena (jota hän itse artikkelissa hämmästelee) johtuu. Olin lähes kaikesta hänen kanssaan eri mieltä. Lepomäen mielestä esimerkiksi koti, uskonto ja isänmaa muodostavat hyvän arvopohjan politiikalle, talouskasvu tulee asettaa ympäristöasioiden edelle jos nämä kaksi ovat ristiriidassa, ja niin edelleen.

Jäin miettimään erityisesti tuota ”koti, uskonto ja isänmaa” -kysymystä. Miksi olen itse sitä mieltä, että nämä kolme eivät muodosta hyvää arvopohjaa politiikalle? Pohdinnasta tuli niin pitkä, että siitä syntyi inspiraatio perustaa tämä blogi. Käydäänpä siis nämä kolme konservatiivisen politiikan kulmakiveä läpi yksi kerrallaan.

Koti

Oma koti on minulle itselleni erittäin tärkeä paikka, jossa vietän paljon aikaa. Mutta mitä tarkoittaa koti ”politiikan arvopohjan perustana”? Varmasti eri asioita eri ihmisille. Jollekulle se saattaisi tarkoittaa vaikkapa lapsiperheiden aseman parantamista, mikä kuulostaa kannatettavalta. Silti oma mielleyhtymäni on, että moni yhdistää sen ydinperheen ylivertaisuuteen. Tällainen ajattelu puolestaan tuntuu nykyaikaisessa yhteiskunnassa ongelmalliselta.

Ydinperheissä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta sitä ei ole syytä nostaa ihanteeksi muiden yläpuolelle. Nykypäivänä meillä on lapsia joilla on kaksi kotia, sinkkuja jotka asuvat kimppakämpässä, sateenkaariperheitä sekä nomadeja jotka matkustavat maailmalla vailla vakituista osoitetta. Mikään näistä ei ole millään tavalla ydinperhettä huonompi tapa elää.

Toinen mielleyhtymä liittyy oman kodin omistamiseen. Tehdään siis esimerkiksi politiikkaa, joka suosii omistusasujia. Tätäkään en voi kannattaa, sillä se suosii yhteiskunnan hyväosaisia. Vaikka asun itse omistusasunnossa, kannatan ehdottomasti esimerkiksi asuntolainojen verovähennysoikeuden poistoa.

Lepomäki saattaisi toki vastata tähän, että hän ei liitä ”kotia” ydinperheeseen eikä omistusasumiseen. Mutta mihin hän sen siinä tapauksessa liittää? Jotta se muodostaisi hyvän perustan politiikan arvopohjalle, siihen pitää liittyä jokin arvo, jota toiset pitävät enemmän ja toiset vähemmän tärkeänä. Jos ydinperheen ja omistusasumisen ihannointi jätetään laskuista, on vaikea keksiä muuta vastaavaa teemaa, joka yhdistäisi suurta joukkoa kansasta.

Uskonto

Uskonto tuo monen ihmisen elämään valtavasti hyvää. Joillekuille se saattaa jopa luoda koko elämän tarkoituksen perustan. Uskon menettäminen olisi heille valtava henkilökohtainen katastrofi. En missään tapauksessa halua, että ihmiset luopuisivat sankoin joukoin uskostaan.

Oma näkemykseni on kuitenkin, että uskonto on ennen kaikkea henkilökohtainen asia, sillä ei ole mitään tapaa, jolla yhtä uskontoa voitaisiin todistaa enemmän paikkansapitäväksi kuin muita. Kenenkään ei siis ole syytä esimerkiksi vaatia jotakuta toista luopumaan uskostaan.

Tämän vuoksi uskonto poliittisen arvopohjan perusteena aiheuttaa ongelmia, sillä politiikka on nimenomaan yhteisten asioiden hoitoa. Uskontoihin liittyvät ongelmat perustuvat nähdäkseni nimenomaan siihen, että uskonnoista aletaan johtaa ohjeita siihen, miten ihmisten tulisi elää. Nämä ohjeet ovat aina ristiriidassa eri uskontojen välillä, mistä seuraa konflikteja. Täydellistä yksimielisyyttä kahden uskovan välillä on mahdotonta saavuttaa, sillä kummankaan ei voida osoittaa olevan objektiivisesti oikeassa tai väärässä.

Yhdysvalloissa merkittävä tekijä Donald Trumpin nousussa presidentiksi oli suuri joukko konservatiivisia kristittyjä äänestäjiä, jotka eivät voisi uskontonsa takia kuvitella äänestävänsä presidentiksi aborttioikeuden kannattajaa. Lähi-idässä eniten konflikteja aiheuttavat maat, joiden politiikka nojaa vahvasti uskonnon oppeihin, oli kyseessä sitten islam tai juutalaisuus. Suomessa kristillisdemokraatit tekevät tunkkaisen konservatiivista politiikkaa.

Itse uskon, että politiikka toimii paremmin, jos arvomaailmaa ei johdeta uskonnosta. Sen sijaan kannattaa keskittyä mieluummin miettimään mahdollisimman objektiivisesti, millaiset arvot olisivat parhaita kaikkien ihmisten sekä ympäristön hyvinvoinnin maksimoimiseksi, käyttäen apuna tieteellisten tutkimustulosten pohjalta tehtyjä johtopäätöksiä. Jälkimmäisellä tavallakin tehdään varmasti paljon virheitä ja vääriä päätöksiä, koska tiede erehtyy usein, mutta ainakin pelisäännöt ovat selkeämmät sen suhteen, millä perusteella voidaan saavuttaa yksimielisyys suurenkin ihmisjoukon kesken. Lisäksi kaikkien osapuolten on helpompi myöntää olleensa väärässä uutta tietoa saadessaan, jolloin ei juututa poteroihin, vaan mahdollistetaan positiivinen kehitys.

Isänmaa

Olen ylpeä suomalaisuudestani. Rakastan kotimaatani enkä usko ikinä muuttavani täältä pois. Lähden torille juhlimaan, kun Leijonat voittavat kultaa. Silti olen sitä mieltä, että ”isänmaa” ei ole hyvä perusta politiikan arvopohjalle.

Koen olevani erittäin etuoikeutettu ja onnekas, koska olen sattunut syntymään Suomeen. Monella mittarilla Suomi on maailman paras maa elää, tai ainakin parhaiden joukossa. Sen takia minusta olisikin valtavan epäoikeudenmukaista, jos politiikkamme perustuisi ensi sijassa suomalaisten etujen ajamiseen muiden maiden kansalaisten kustannuksella. Käytännössä se tuntuisi vähän samalta kuin varakkaiden etujen ajaminen köyhien etujen kustannuksella.

Kaikilla Suomessa ei tietenkään mene hyvin, ja omien kansalaistemme ongelmiin on tärkeää puuttua. Mutta samaan aikaan meidän pitää suhteellisen varakkaana yhteiskuntana auttaa parhaamme mukaan niitä, jotka ovat saaneet huonommat kortit.

Politiikka ei ole nollasummapeliä. Monessa tapauksessa sama asia joka on hyvä Suomelle on hyvä myös muille (esimerkiksi vaikkapa monet EU:n päätökset). Luonnollisesti meidän ei ole myöskään syytä olla sinisilmäisiä: jos jokin toinen maa päättää tehdä politiikkaa, joka pyrkii ajamaan kyseisen maan etua Suomen kustannuksella, meidän ei ole syytä sallia tätä. Mutta silti suomalaisen ulkopolitiikan johtavan ajatuksen pitää perustua globaalin hyvinvoinnin maksimointiin silloinkin, kun se on tavoitteena ristiriidassa Suomen kansalaisten hyvinvoinnin maksimoinnin kanssa.